”Kun suomalainen ylioppilas astuu yliopiston kirjaston ihaniin saleihin...” Snellman ja tieteelliset kirjastot

 

[Kuva: Nyblin, Museovirasto.]

 

Johdanto

 

Snellmanin juhlavuonna ja Tampereen yliopiston kirjaston siirtyessä uuteen rakennukseen on paikallaan selostaa tämän yliopisto- ja tiedemiehen ajatuksia tieteellisistä kirjastoista. Tähän yhteyteen lasken yliopistonkirjastojen ohelle ylioppilaiden kirjastot ja (silloisten) oppikoulujen kirjastot, joiden merkitys oli paljon suurempi kuin nykyisten koulukirjastojen, koska maassa ei ollut kehittynyttä kirjastoverkkoa. Tämä kirjoitus on jatko-osa artikkeliini ”Snellman ja kirjastot”, joka ilmestyi 1992 Kirjastotiede ja informatiikka -lehdessä (nykyään lehden nimi on Informaatiotutkimus). Siinä käsittelin Snellmanin yleisiä ajatuksia kirjastoista ja lukemisesta sekä hänen suhdettaan lukuseuroihin ja kansankirjastoihin. Silloisesta aineistosta jäi sivuun tieteellisiä kirjastoja käsittelevä osa, jota ei tuntunut sopivan kokonaisuuteen. Lainauksissa käytän uutta Snellmanin koottujen teosten suomennosta, joka on saatavissa painettuna kirjasarjana (2000–2005), mutta on myös käytettävissä Internetissä osoitteessa https://snellman.kootutteokset.fi/

 

Alkukielisinä tekstit on julkaistu Snellmanin teosten kriittisessä laitoksessa Samlade arbeten (1992-1999). Snellmanin toimittama Saima-sanomalehti ja muut hänen sanomalehtikirjoituksensa ovat saatavissa elektronisessa muodossa Suomen kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.

 

Tieteelliseen sivistykseen johdattavat kirjastot

 

Pinnalta katsoen Snellman ei teksteissään paljon puhu kirjastoista. Tieteelliseen sivistykseen johdattavien instituutioiden, oppikoulujen ja yliopiston, kirjastoista Snellman puhuu vielä vähemmän kuin rahvaan kirjastoista. Kirjastojen paikka hänen sivistysajattelussaan on kuitenkin selvästi osoitettavissa. Tieteellisten kirjastojen olemassaolo ja toiminta liittyvät luontevasti Snellmanin kasvatus-, koulutus- ja tiedeajatteluun.

 

Snellmanin mielestä kansakoulu ei voinut olla mikään pohjakoulu eli välivaihe siirryttäessä ylempiin kouluasteisiin, kuten Uno Cygnaeus kaukonäköisesti toivoi. Snellmaninkaan tarkoituksena ei tietenkään ollut sulkea rahvaan lapsilta mahdollisuutta korkeampiin opintoihin, vaan hän otti huomioon aikakautensa todelliset taloudelliset ja sivistykselliset olosuhteet. Kyvykäs rahvaan lapsi (=poika) saattoi yhtä hyvin astua korkeampiin opintoihin johtavalle uralle, mutta se mahdollisuus oli vain harvoilla eikä sen takia voinut olla järkevää muodostaa kaikkia kansakouluja ylempiin asteisiin valmistaviksi kouluiksi. Kansakoulun tuli antaa täydellinen oppikurssi, se oli yhtä hyvin koulu kuin yliopistokin. Toisin oli oppikoulussa (lärdomsskola), jonka nimenomainen tarkoitus oli johdattaa ylempiin oppilaitoksiin, erityisesti yliopistoon.

 

Jotta kansakoulun, oppikoulun ja yliopiston suhde käy selväksi, on paneuduttava hetkeksi Snellmanin ajatuksiin lapsen ja nuorukaisen kehityksestä ja koulutuksen vaiheiden ominaispiirteisiin. Lähtökohtana on tiedon luonne. Snellmanin mukaan "voimme aina erottaa tiedossa kaksi momenttia, nimittäin annetun sisällön, käsitteet, määritetyt ajatukset, jotka muodostavat tiedon, ja toisaalta ajattelevan subjektin, tietävän tietämistavan, subjektin tavan ottaa tietoisuuteensa tämä sisältö. Tarkemmin käsitettyinä nämä kaksi momenttia merkitsevät, että tieto on sekä yksilöstä riippumatonta perinnettä että samalla sillä on olemassaolo minässä, ylipäänsä itsetietoisuudessa." [Akateemisesta opiskelusta, Kootut teokset 2, s. 456.] Tieto "on subjektin sen käsittämistä, mikä perinteessä on järjellistä" [emt, s. 458].

 

Snellmanin mukaan opetus sekä kotona että koulussa alkaa pelkän muistitiedon omaksumisella ja perustuu kokonaan auktoriteettien - vanhempien ja opettajien - tiedon ottamiseen vastaan hyvässä uskossa. Opetuksen edetessä ja tietomäärän kasvaessa oppilas kuitenkin alkaa yhä enemmän luottaa omaan arvostelukykyynsä ja ylemmillä luokilla "hän uskaltaa tutkia opettajan varmuutta ja lujuutta, ja hän sieppaa halukkaasti jokaisen opettajan tekemän virheen, joka on hänen heränneen egoisminsa voitto" [emt, s. 462].

 

Snellman määrittelee koulun laitokseksi, "jossa yksilö kasvatetaan itsetietoisuuteen, tietoisuuteen itsestään ajattelevana ja tahtovana subjektina". Oppikoulun päätösvaiheessa tietämisen painopiste on siirtynyt traditiosta subjektiivisuuteen. Koulusta yliopistoon siirtymisen ajankohdan tulisikin riippua heränneestä itsetietoisuudesta, ei niinkään jostain tietystä tietomäärästä tai määrätystä iästä. [Emt., s. 460.] Yliopistollisen opiskelun tulee olla itsetietoisuuden oikeuden tunnustamisesta lähtevää pyrkimystä tietämiseen ja siveellisyyteen. Tähän perustuu akateeminen vapaus. Ollakseen yhteiskunnan täysivaltainen ja hyödyllinen jäsen yksilö ei kuitenkaan voi jäädä subjektiivisuutta liiallisesti korostavaan kantaan. Yliopisto on Snellmanin mukaan laitos, jonka tarkoituksena on kasvattaa ajatteleva ja tahtova subjekti tietämiseen ja siveellisyyteen, itsetietoisuuden ja tradition väliseen sovitukseen. [Emt., s. 460.]

 

Yliopistosta valmistuminen voi tapahtua silloin, kun yksilö ymmärtää riippuvaisuutensa kasvatuksesta ja sivistyksestä. Tällöin hänet selitetään siveelliseksi henkilöksi. "Tällainen yhteiskunnan antama julistus on sekä yhteiskunnan että yksilön parhaan ja olemassaolon välttämätön tae. Sillä tunnustaessaan perinteen ja olemassa olevan totuuden yksilössä välttämättä herää epäluottamus oman minän ratkaisuun, syntyy kristillinen nöyryys, joka etsii sovitusta. Yhteiskunnan hyväksyntä on ainoa keino tämän epäluulon rauhoittamiseksi, luottamuksen antamiseksi tälle nöyryydelle, sillä ainoastaan näin oikeutettuna ihminen voi uskaltaa asettaa vähäisen kykynsä vaakakuppiin, joka kallistuu ihmisyyden hyväksi. " [Emt., s. 459-460.] Ajatus tradition ja subjektiviteetin sovituksesta on verrannollinen persoonallisuuden käsitteen ja Valtio-opin vapauskäsitteen kanssa.

 

Oppikoulukirjastot (yläalkeiskoulu ja kymnaasi)

 

Se kirjastotyyppi, jonka käytännön kehittämiseen, luultavasti myös omin käsin, Snellman on eniten osallistunut, on koulukirjasto, nimenomaan yläalkeiskoulun ja kymnaasin kirjasto. Helmikuussa 1844 hän julkaisi Saimassa uutisen johtamansa yläalkeiskoulun kirjaston hyväksi annetuista lahjoituksista kiittääkseen lahjoittajia ja innostaakseen uusia. Ennen lahjoituksia kirjasto oli surkeassa kunnossa ja Snellman arveli, että niin taisi olla laita muissakin maan koulukirjastoissa:

 

”Kuopion yläalkeiskoulussa on kirjasto ja kirjastokassakin, mutta kirjastossa ei ole yhtään kirjaa eikä kassassa juuri lainkaan rahaa. Pari suomalaista koevirsikirjaa, muutama vanha venäjänkielinen vihkonen ja akateeminen väitöskirja eivät nimittäin ansaitse koulukirjaston nimeä. - Kun oletamme, että sama koskee lähes kaikkia maamme koulukirjastoja, toivomme niille kaikille samanlaista onnea, joka Kuopion kirjastoa on kohdannut.”

 

Eräät kaupungin arvostetut asukkaat järjestivät, ilmeisesti Snellmanin kehotuksesta tai myötävaikutuksella, keräyksen, joka tuotti koululle 70-80 nidettä ja 30-40 paperiruplaa ja suosiollisen lupauksen huomattavasta yksityiskirjastosta testamenttilahjoituksena sen nykyiseltä omistajalta, koulun entiseltä ansioituneelta opettajalta. Lahjoitetut kirjat olivat sanakirjoja, latinalaisia klassikkoja, oppikirjoja ja kielioppeja, mutta enimmäkseen luonnon- ja yleishistoriallisia kirjoituksia, matkakertomuksia ja elämäkertoja.

 

Kirjaston käyttötapa, jonka kirjoittaja erityisesti mainitsee, oli ahkerimpien koulupoikien palkitseminen antamalla joululoman ajaksi koulukirjastosta virkistävää ja opettavaista lukemista. Mahdollisille uusille lahjoittajille Snellman esitti toivomuksen, että isänmaan asioita käsittelevät kirjat olivat erityisen tervetulleita. Hän mainitsee yhdeksi lahjoitusten perusteeksi sen, että julkisessa kirjastossa arvokkaat teokset säilyvät paremmin. [Saima 5/1.2.44, Kootut teokset 6, s. 93-94.]

 

Snellman osallistui myös v. 1844 perustetun Kuopion kymnaasin hyväksi järjestettyyn keräykseen julkaisemalla Saimassa parikymmentä uutista keräyksen tuloksista ja lahjoittajien nimilistoja. Kymnaasin kirjaston hyväksi antoivat runsaskätisiä lahjoituksia mm. sellaiset Suomen kirjastohistorian tunnetut nimet kuin Hammarlandin kirkkoherra P.U.F. Sadelin ja Liperin kirkkoherra Anders Josef Europaeus. [Kymnaasin kirjaston perustamisesta ks. Selén 1987.]

 

Hyvä kirjasto kuului kouluun, varsinkin kun Snellmanin koulufilosofiaan kuului omakohtaisen tiedonhankinnan rohkaiseminen. Läksyjen uuvuttavaa päähän pänttäämistä ja ajatuksetonta ulkoa opettelua hän ei pitänyt hyvänä. Hän ei kuitenkaan missään suositellut ylimääräisen lukemisen antamista tai sallimista koululaisille, ja ylipäänsä varoitteli ylirasittamasta läksyillä ja kuulusteluilla. Snellmanin mukaan kaikentasoisten koulujen pitäisi ennemmin opettaa lukemaan ja ymmärtämään luettu kuin päntätä tietoja päähän. [Ks. Snellmanin ankaraa arvostelua aikansa kouluopetuksesta lukuhalun tukahduttajana: "Kuinka kouluopetus tukahduttaa lukuhalun", Litteraturblad 2/1855, Kootut teokset 12, s. 348-357.]

 

Snellman oli toisaalta sitä mieltä, että koulussa on oltava ankara kuri, mikä on sopusoinnussa hänen edellä selostetun koulukäsityksensä kanssa. Kun kerran koulun tehtävänä on välittää traditiota auktoriteetin nojalla, niin liian aikainen vapauksien ottaminen – kun tarvittava kypsyys ja tietopohja puuttuvat – voi johtaa vain epäjärjestykseen ja epäsiveelliseen menoon. Tästä kurittomuuden sallimisesta Snellman arvosteli aikansa lukioita. Näin on ymmärrettävää, että selostetussa Saiman uutisessa kirjaston kirjojen saaminen luettavaksi esitetään palkinnoksi. Samoin on ymmärrettävää, että kirjat annettiin luettavaksi loman ajaksi. Lukukausien aikana pojilla oli tarpeeksi työtä varsinaisissa koulutehtävissä ja reippaaseen ulkoilmaelämäänkin piti jäädä aikaa.

 

Snellman suhtautui epäillen varsinaisten systemaattisten oppikirjojen soveltuvuuteen nuorille oppilaille. Tältä kannalta hän tarkasteli 1857 ruotsinkielistä mukaelmaa Bredowin yleisen historian alkeista, jota hän tosin kiittää hyvistä pyrkimyksistä. Samassa yhteydessä hän lisää, "että koulujen, joiden tulot sen sallivat, pitäisi hankkia itselleen kuvasto, jollainen kuuluu Brockhausin ’Konversationslexikoniin’, Meyerin ’Universumiin’ ynnä muihin. Sekä opettajille että oppilaille siitä olisi suurta iloa, ja oppilaat ymmärtäisivät sisällön paremmin nähdessään lukemisen edistymisen myötä kuvia maisemista, kaupungeista, puvuista, taideteoksista, talousesineistä, historiallisista tapahtumista ja henkilöistä." [Litt.blad 7/1857, Kootut teokset 14, s. 409.]

 

Opetuksen havainnollisuuden lisääminen oli tärkeää. Samaa havainnollisuutta Snellman aina toivoi myös kansankirjallisuudelta, erityisesti karttaa hän piti tärkeänä välineenä. Lukukirjakin on osoitus pyrkimyksestä havainnollisuuteen, siinähän ei esitetä asioita opinkappaleina vaan konkreettisina esimerkkeinä, kertomuksina.

 

Ylioppilaskirjastot

Ylioppilaiden henkinen vireys ja yhteistoiminta oli aina Snellmanille tärkeää, silloinkin kun hän itse oli kaukana yliopistosta. Seuratessaan Akateemisen lukuyhdistyksen perustamishankkeita 1846 Snellman mainitsi asiaankuuluvana osasena osakuntakirjastojen yhdistämisen yhdeksi opiskelijakirjastoksi. Snellmanin mielestä Akateemisen lukuyhdistyksen perustaminen olisi toivottavaa senkin takia, että se olisi askel kohti yleisen ylioppilaskunnan muodostamista osakuntalaitoksen haitallista vaikutusta tasapainottamaan. Ylioppilasosakunnat voisivat helposti hankkia lukuyhdistykselle oman huoneiston:

”Samoihin tiloihin voitaisiin koota kaikki osakuntien kirjastot ja tilaa olisi myös kunkin omille kokouksille. Sopiva paikka tällaiselle rakennukselle on tyhjä tontti entisen sairaalan vieressä Yleistä promenadia vastapäätä. Rakennus voitaisiin pystyttää Hämeenkadun varteen ja lopputontti aina Unionikadulle saakka käytettäisiin puuistutuksiin, kesäsalonkien ja keilaratojen rakentamiseen. [Saima 25/27.6.1846, Kootut teokset 9, s. 129.]

 

Snellmanilla oli myös ulkomainen esimerkki, jota hän suositteli seurattavaksi Helsingissä. Eräässä ulkomaisessa yliopistokaupungissa, ilmeisesti saksalaisessa, oli lukuyhdistyksen tilojen rakentamista varten perustettu yhtiö, jolta yhdistys vuokrasi tilat: ”Mainitussa huoneistossa oli erilliset oleskeluhuoneet opettajille ja opiskelijoille, kirjastohuoneet, yksi yhteinen lukusali sanomalehtien ja kaunokirjallisuuden lukemiseen, kaksi muuta tieteellisen kirjallisuuden ja ylipäänsä vakavasisältöisempien aikakauskirjojen lukemista varten, edelleen tanssi- ja konserttisali sekä tilat ravintolalle ja yhteiselle ruokasalille.” [Saima 48/5.12.1846, Kootut teokset 9, s. 390-391.]

 

Lukusalien lukumäärä on merkillepantavaa. Snellmanille ylioppilaskirjaston aikaansaaminen oli tärkeä muttei tärkein osa ylioppilastalohanketta. Kirjasto sinänsä olisi voitu hyvin sijoittaa vuokrahuoneistoon: ”Mielestämme on asian väärin käsittämistä ajatella että olisi kyse vain siitä, että hankitaan ylioppilaille tarpeellinen huoneisto tiedekuntakokouksia, lukuyhdistyksiä, kirjastoa ym. varten. - Ei ole ylioppilaiden asia huolehtia tiedekuntatiloista. Lukuyhdistykselle löytyy sali helposti; yhteinen opiskelijakirjasto voinee myös vaikeuksitta saada pysyvän paikan pitkäaikaisen vuokrasopimuksen turvin. Näitä tarpeita varten rakentaminen on vähäpätöinen rahanhankintajuttu.” [Litt.blad 2 1859, Kootut teokset 15, s. 341.]

Tärkeintä hankkeessa oli luoda opiskelijoiden ja opettajien yhteenkuuluvuutta vahvistava kokoontumispaikka, koska suuri kaupunki helposti vieraannuttaa opiskelijat toisistaan ja opettajista. [Ylioppilaskunnan kirjastosta on perusteellinen historia Häkli 1968.]

 

Yliopiston kirjasto ja muut tieteelliset (julkiset) kirjastot

 

Suuret julkiset, tieteelliset kirjastot kuuluvat Snellmanin kirjoituksissa suuriin kaupunkeihin. Keväällä 1845 julkaisemassaan sensuuria ironisoivassa kirjoituksessa "Lunkentusiader" [Lunkentus on ruotsalainen satukokoelma, jonka nimihahmo on seitsemän peninkulman saappailla kulkeva jättiläinen], Snellman virnuilee, ettei löytänyt satukokoelmaa Kuopiosta, joten joutuu pyytämään pääkaupungin lehdiltä apua, sillä "niillä on pääsy suuriin kirjastoihin”. [Saima 17/24.4.1845, Kootut teokset 7, s. 421.]

 

Kallavesi-lehden syyskuun numerossa v. 1846 [6/26.9.1846] on puolentoista palstan uutinen Berliinin kuninkaallisen kirjaston vuositilastosta [Års-statistik för ett Kungligt Bibliotek]. Selostus on yksityiskohtainen tilastolukuineen ja mainintoineen arvokkaimmista hankinnoista, mutta siihen ei liity mitään toimittajan kommentointia. Kirjoituksen tarkoitus on epäselvä, ehkä se on palstantäytettä joko tekstin puutteen tai sensuurin aiheuttamien hankaluuksien takia. Mahdollisesti uutisen on tarkoitus vaikuttaa esimerkin voimalla: muualla on näin hienoa, miksei meillä. Joka tapauksessa Snellmanilla riitti mielenkiintoa seurata suuren maailman kirjastokehitystä.

 

Pohtiessaan 1857, pitäisikö yliopiston sijaita suuressa kaupungissa (pääkaupungissa) vai pienessä maalaiskaupungissa, Snellman yhtenä painavana tekijänä mainitsi sen, että kaikkiin pääkaupunkeihin väistämättä syntyy tieteellisiä laitoksia, niiden joukossa julkiset kirjastot. Pääkaupunkiin kokoontuneet tieteellistä sivistystä saaneet henkilöt tuntevat ajatustenvaihdon tarvetta ja toimivat yhdessä tieteen harrastuksen hyväksi, lisäksi hallitusvalta haluaa vaikuttaa maan yleiseen sivistykseen tieteen avulla:

”Julkiset kirjastot, museot, sairaanhoitolaitosten käyttö lääketieteen opetukseen, olemassa olevat oppilaitokset antavat kipinän tieteellisille yhdistyksille, jotka pian viranomaisten toimesta laajentavat organisaatiotaan ja toimintaansa. On helppo nähdä, mitä hyötyä yliopistolle pakostakin on kaikista näistä tieteen harjoittamisen osatekijöistä ja apuneuvoista.” [Kootut teokset 14, s. 346-359.]

 

Helsinkiinkin oli syntynyt 1825 julkinen tieteellinen kirjasto. Pääkaupunkiin siirtynyt uudestisyntyvä yliopiston kirjasto muodostettiin tämän julkisen kirjaston perustalle.

Snellman ei suoranaisesti kytke kirjastoa yliopisto-opiskeluun, mutta hänen ajatuksistaan akateemisen opiskelun ja tutkimuksen luonteesta voi helposti nähdä, mikä kirjaston - tai tieteellisen lähdekirjallisuuden - asema opiskelussa ja tutkimuksessa olisi.

 

"Itsetietoisuus, jonka olemme näyttäneet olevan koulusivistyksen hedelmänä, ilmenee parhaiten opiskelijan vaatimuksena saada vapaa tuomio-oikeus tiedon maailmassa". [Kootut teokset 2, s. 465.]

Yliopiston opettaja ei voi esiintyä opiskelijan auktoriteettina herättämättä vastenmielisyyttä. Opettajan "pitää aina luennoissaan osoittaa, että hänen tietonsa ovat omaa tutkimustaan, ja hänen ei pidä ainoastaan esitellä tuloksia vaan mahdollisimman paljon johdattaa kuulijaa tiellä, jota hän itse on kulkenut". [Emt., s. 466.] Snellmanin mukaan olisi ollut jo silloistenkin säädösten mukaan mahdollista opettajan sanoa: "Opettele pakolliset läksysi missä ja milloin sinua huvittaa! Nämä oppikirjat ovat saatavissa, ja tämä on niistä paras. Ei kuitenkaan riitä, että osaat tämän läksyn, sinun pitää myös erityisesti tutkia jotain tieteen osaa. Lähteitä löydät sieltä ja sieltä. Minä luennoin tällä hetkellä tieteen sitä tai sitä osaa." [Emt., s. 469.]

 

Snellman ei itse liene ollut mitenkään intohimoinen yliopiston kirjaston käyttäjä. Hän lainasi silloin tällöin filosofisia perusteoksia, kuten Aristotelesta ja Hegeliä [Jörgensen 1930,  s. 241]. Snellmanilla oli runsas kotikirjasto, kuten aikakauden professoreille yleensä.

 

Joka tapauksessa Snellman ihaili yliopiston kirjastoa rakennuksena ja piti ilmeisesti sen kokoelmia merkittävinä, vaikkakin tieteen tulosten kokonaisuuteen nähden tietenkin rajallisina. Vuonna 1875 kirjoittamassaan uusien opiskelijoiden opastuskirjoituksessa hän liitti yliopiston kirjaston yhä ajankohtaisiin sanoihin tieteellisen toiminnan luonteesta:

 

”Mutta inhimillisen tiedon kenttä on rajaton ja sekin alue, jonka tiede tähän asti on kyennyt valloittamaan, on yksittäisen ihmisen kannalta mahdoton hahmottaa. Kun suomalainen ylioppilas astuu yliopiston kirjaston ihaniin saleihin, hän näkee sen valtavassa kirjamäärässä ainoastaan vain suhteellisen vähäisen kuvan tieteellisen tutkimuksen laajasta valtakunnasta, niistä rauhallisista valloituksista ja verettömistä taisteluista, jotka sen ovat vuosituhansien aikana luoneet. Jokaisen, joka haluaa saada jonkinlaisen osan tästä rikkaasta perinnöstä, tulee siksi rajautua vain johonkin osuuteen. Myös niiden harvojen, jotka voivat omistautua vain tieteen palvelukseen, on noudatettava tätä lakia. Tämä on välttämättömyyden laki, mutta se on myöskin vapauden, tieteellisen tutkimuksen oma laki. Myös yleisemmän ja laajemman tieteellisen sivistyksen saavuttamiseksi tutkijan on ensin syvennyttävä yhteen kohtaan, josta hän voi saavuttaa lujan pohjan tieteen tulosten itsenäiseen käsittämiseen myös laajemmilla alueilla. Vielä välttämättömämpää tämä on niille, joiden tuleva elämänura vaatii jotain muuta yhteiskunnallista toimintaa kuin puhtaasti tieteellistä.” [Ylioppilaan velvollisuuksista. Pohjalaiselle osakunnalle omistettuja sanoja. Kootut teokset 23, s. 306.]

 

Tässä vanhuuden kirjoituksessaan Snellman yhä säilytti saman perusasenteen kuin nuoruuden kiihkeässä pamfletissa, toisaalta vapauden ja välttämättömyyden kytkennässä ja toisaalta omakohtaisen tieteellisen tutkimuksen vaatimuksessa. Myöhemmässä kirjoituksessa kirjasto on jo astunut askelen lähemmäs tiedon lähteenä ja tieteiden järjestelmän metaforana. Kirja tai kirjasto eivät kuitenkaan olleet itsetarkoituksia, vaan "tiede on elämää, ei kuollut kirjain painotuotteissa, eikä myöskään muistiin painettu sana, vaan se on itse tuota jatkuvaa hengen työ, käsittämistä ja systematisointia" [Virkaanastujaisluento 14.5.1856, Kootut teokset 13, s. 259].

 

Kirjallisuutta

Häkli, Esko: Ylioppilaskunnan kirjaston vaiheet. Hki 1968.

Jörgensen, Arne: Universitetsbiblioteket i Helsingfors 1827-1848. Helsingfors 1930 (uus.p. 1980).

Mäkinen, Ilkka: Snellman kansankirjastoista ja lukemisesta. - Kirjastotiede ja informatiikka 11(1): 10-24, 1992.

Selén, Kari: Kuopion kymnaasin kirjaston perustaminen. Kuopio 1987. Snellman-instituutin C-sarja 1.

Snellman, Johan Wilhelm: Kootut teokset 1-24. Hki 2000-2005. Saatavissa elektronisessa muodossa osoitteessa: https://snellman.kootutteokset.fi/ .

Snellman, Johan Wilhelm: Samlade arbeten I-[XIII]. Helsingfors 1992-1999.

 

Teksti: Ilkka Mäkinen

Kirjoitus on alunperin julkaistu 2006 Tampereen yliopiston kirjaston verkkolehdessä Bulletiinissa, mutta se on poistettu sittemmin verkosta. 

 

Kirjoituksessani en ehtinyt käyttää Raimo Savolaisen Snellman elämäkertaa Sivistyksen voimalla (2006); se on ilmestynyt kirjana mutta on myös luettavana verkossa osoitteessa https://snellman.kootutteokset.fi/fi/kirjallisuutta?f%5B0%5D=field_kirja%3A13903 .