Voiko lainaajia kasvattaa valehtelemalla, kysyi Helle Cannelin
Helle Kannila työhuoneessaan Valtion kirjastotoimistossa (Ratakatu 2) 1941.
(Kuva: K. A. Hyvärinen / Sotamuseo.)
Helle Cannelinin reunamerkintöjä
Koluan
aina vastaani tulevat kirjastojen poistohyllyt. Kotipiirissä minulle
onkin huomautettu, että kirjastojen siivotessa
kirjastohistoriakokoelmiaan niissä olevat kirjat päätyvät
kotikirjastomme jo ennestään täpötäysille hyllyille. Ehkä sieltä joskus
siirtyy kirjastohistoriallinen osuus Suomen kirjastomuseoon, jos sinne mahtuu. [Jälkihuomautus:
Kirjoitin tämän 2019. Sen jälkeen olen sekä koettanut hillitä itseäni
poistohyllyillä että, sydän verta valuen, poistanut omilta hyllyiltäni
paljon kirjoja. Osa saa uuden hyvän kodin, mutta osa menee hävitykseen.
Tässä kirjoituksessa mainittavaa Jaeschken kirjaa en enää löydä
hyllyiltäni. Todennäköisesti olen sen lahjoittanut Kirjastomuseolle.]
Ainakin jälkipolville pitää säilyttää kirja, jonka usein poimin käteeni, nimittäin Helle Cannelinille (1896–1972, vuodesta 1938 Kannila) kuulunut saksankielinen kirja, Emil Jaeschke: Volksbibliotheken (Bücher- und Lesehallen), ihre Einrichtung und Verwaltung (1907), suomeksi osapuilleen: Kansankirjastot (kirja- ja lukuhallit), niiden järjestely ja hallinto. Olen sen ostanut muinoin Tampereen yliopiston kirjaston poistohyllystä (kirjastoon jäi toinen kappale ja Melindan mukaan kirjaa on muuallakin). Helle Kannila nähtävästi lahjoitti tai testamenttasi kirjojaan pitkäaikaisen työpaikkansa kirjastolle, osa taas meni tietääkseni Suomen Kirjastoseuralle, ja varmaan kirjoja riitti muillekin tahoille. Joskus 1980-luvulla löysin Hellen signeeraamia painettuja kirjastoluetteloja Hietaniemen torin kirpputorilta Helsingissä. Sinne oli joutunut Valtion kirjastotoimiston tavaraa, en tiedä miten.
Kirjastot ovat aika säälimättömiä lahjoituskirjoja kohtaan. Ymmärrän asenteen, jolle on vahvat taloudelliset perusteet, mutta ihanteellisessa maailmassa ainakin merkittävimmät lahjoituskokoelmat säilytettäisiin kokonaisuutena ja – tai ainakin – luettelotiedoissa olisi merkintä provenienssista eli alkuperästä. Kirjastot voisivat ottaa oppia arkistoista ja museoista tässä suhteessa, vaikka tiedän, että se vaatisi voimavaroja, joita ei ole.
Jaeschken nimi tulee esille myös Marjatta Hietalan artikkelissa, jonka hän kirjoitti toimittamaani Kirjastojen vuosisata -teokseen (1999). Saksa oli merkittävä kunnallisten palveluiden kehittämisen innovaatiolähde eivätkä kirjastot ole tässä suhteessa poikkeus viemäröinnin, liikenteen ja terveyspalveluiden rinnalla, vaikka me kirjastohistorioitsijat tietenkin korostamme yleisten kirjastojen aatteen amerikkalaista versiota.
"Voihan noinkin ajatella, mutta sentään –"
Helle
Cannelin on hankkinut Jaeschken kirjan vuonna 1913, ja luki kirjan kynä
kädessä alleviivaten ja kommentoiden. Marginaaleissa on pienellä mutta
selvällä käsialalla tehtyjä tähdennyksiä, kuten ”obs!”, ”gut”, ”Tokkohan sentään”, ”Ehkä jossain määrin perää”, ”Tämän periaatteenko mukaan?”, ”Huom! Voihan noinkin ajatella, mutta sentään –” jne.
Erityisesti
Hellen kynä suhisi aukeamalla (s. 50-51), jossa Jaeschke käsittelee
kirjastonhoitajan ammattia ja sen vaatimuksia. Kirjastonhoitaja
vaikuttaa yleisön lukuvalintoihin muutenkin kuin puhtaasti ammatillisen
neuvonnan kautta. Vetoamalla asiakkaiden turhamaisuuteen,
leikinlaskulla, jopa ”pikku hätävalhein” (durch eine kleine Notlüge) voidaan saada heidät valitsemaan pinnallisen kirjan sijaan syvällisempi. Tähän kohtaan Helle on kirjoittanut: ”’Voiko kasvattaa valehtelemalla! Tarkoitus pyh. välikeinot.’”
Heti tämän kohdan alapuolella Jaeschke sanoo, että ”kansankirjasto vaatii miehen kaikki voimat, minkä vuoksi keskisuurten ja suurkaupunkien kirjastojen johtoon pitää saada vain akateemisesti ja ammatillisesti koulutettuja miehiä”. Sen sijaan kansankirjastojen muiden virkapaikkojen täyttämisessä tulevat naiset kysymykseen. Marginaalissa on Hellen merkintä: ”Siis ei johtoon!” Huipputehtävät oli varattu miehille, muuten kyllä naiset olivat tervetulleita kirjastoalalle, jopa kirjastonjohtajiksi pienempiin kirjastoihin.
Uudestaan
hätävalheisiin palataan lainausjärjestelmiä käsittelevässä luvussa (s.
133). Kaikki kirjat olivat siis kirjastonhoitajan selän takana, joten
hänelle tuli joskus mahdollisuus ja velvollisuus estää asiakasta
saamasta itselleen sopimatonta kirjaa. Jaeschken mukaan, jos virkailija
pitää lainaajaa epäkypsänä saamaan haluamaansa kirjaa, sen suora
ilmaiseminen voi johtaa epämiellyttäviin selvittelyihin. Silloin on
yksinkertaisesti parasta ilmoittaa, että kirja on lainassa (…besser ist es einfach zu erklären, das Buch sei ausgeliehen). Jälleen ilmestyy tekstin sivuun Hellen puuskahdus: ”Da haben wir die Notlüge (sid. 50), aber, aber –” (siinä meillä taas on se hätävalhe, mutta, mutta –).
Jaeschken
kirjasta voi tehdä sen päätelmän, että kirjastoajattelun saksalainen
kärki oli jossain määrin jälkeenjäänyt verrattuna amerikkalaiseen
kirjastoideologiaan. Kirjassa ei esim. sanallakaan viitata avoimiin
hyllyihin, vaan lainaus perustuu sen mukaan vain suljettuun varastoon.
Niinpä ei ole ihme, että nimimerkki Etsijä eli Helle Cannelin ilmoitti
Nuoressa Voimassa 1915, että hän haluaa ylioppilastutkinnon
suoritettuaan opiskelemaan amerikkalaiseen kirjastokouluun. Se ei
toteutunut maailman ja kotimaan mullistusten vuoksi, mutta muuten Helle
kyllä perehtyi perusteellisesti amerikkalaiseen ja edistyksellisimpään
pohjoismaiseen kirjastoajatteluun.
[Huom. Tämä postaus oli aikaisemmin toisessa blogissani, Karhunperän pöytälaatikko, mutta siirsin sen tänne muiden kirjastoaiheisten juttujen joukkoon.]
Comments
Post a Comment