Voiko lainaajia kasvattaa valehtelemalla, kysyi Helle Cannelin

 

Helle Kannila työhuoneessaan Valtion kirjastotoimistossa (Ratakatu 2) 1941.

(Kuva: K. A. Hyvärinen / Sotamuseo.)

Helle Cannelinin reunamerkintöjä

Koluan aina vastaani tulevat kirjastojen poistohyllyt. Kotipiirissä minulle onkin huomautettu, että kirjastojen siivotessa kirjastohistoriakokoelmiaan niissä olevat kirjat päätyvät kotikirjastomme jo ennestään täpötäysille hyllyille. Ehkä sieltä joskus siirtyy kirjastohistoriallinen osuus Suomen kirjastomuseoon, jos sinne mahtuu.  [Jälkihuomautus: Kirjoitin tämän 2019. Sen jälkeen olen sekä koettanut hillitä itseäni poistohyllyillä että, sydän verta valuen, poistanut omilta hyllyiltäni paljon kirjoja. Osa saa uuden hyvän kodin, mutta osa menee hävitykseen. Tässä kirjoituksessa mainittavaa Jaeschken kirjaa en enää löydä hyllyiltäni. Todennäköisesti olen sen lahjoittanut Kirjastomuseolle.]

Ainakin jälkipolville pitää säilyttää kirja, jonka usein poimin käteeni, nimittäin Helle Cannelinille (1896–1972, vuodesta 1938 Kannila) kuulunut saksankielinen kirja, Emil Jaeschke: Volksbibliotheken (Bücher- und Lesehallen), ihre Einrichtung und Verwaltung (1907), suomeksi osapuilleen: Kansankirjastot (kirja- ja lukuhallit), niiden järjestely ja hallinto. Olen sen ostanut muinoin Tampereen yliopiston kirjaston poistohyllystä (kirjastoon jäi toinen kappale ja Melindan mukaan kirjaa on muuallakin). Helle Kannila nähtävästi lahjoitti tai testamenttasi kirjojaan pitkäaikaisen työpaikkansa kirjastolle, osa taas meni tietääkseni Suomen Kirjastoseuralle, ja varmaan kirjoja riitti muillekin tahoille. Joskus 1980-luvulla löysin Hellen signeeraamia painettuja kirjastoluetteloja Hietaniemen torin kirpputorilta Helsingissä. Sinne oli joutunut Valtion kirjastotoimiston tavaraa, en tiedä miten.

Kirjastot ovat aika säälimättömiä lahjoituskirjoja kohtaan. Ymmärrän asenteen, jolle on vahvat taloudelliset perusteet, mutta ihanteellisessa maailmassa ainakin merkittävimmät lahjoituskokoelmat säilytettäisiin kokonaisuutena ja – tai ainakin – luettelotiedoissa olisi merkintä provenienssista eli alkuperästä. Kirjastot voisivat ottaa oppia arkistoista ja museoista tässä suhteessa, vaikka tiedän, että se vaatisi voimavaroja, joita ei ole.

Jaeschken nimi tulee esille myös Marjatta Hietalan artikkelissa, jonka hän kirjoitti toimittamaani Kirjastojen vuosisata -teokseen (1999). Saksa oli merkittävä kunnallisten palveluiden kehittämisen innovaatiolähde eivätkä kirjastot ole tässä suhteessa poikkeus viemäröinnin, liikenteen ja terveyspalveluiden rinnalla, vaikka me kirjastohistorioitsijat tietenkin korostamme yleisten kirjastojen aatteen amerikkalaista versiota. 

 

"Voihan noinkin ajatella, mutta sentään –"

Helle Cannelin on hankkinut Jaeschken kirjan vuonna 1913, ja luki kirjan kynä kädessä alleviivaten ja kommentoiden.  Marginaaleissa on pienellä mutta selvällä käsialalla tehtyjä tähdennyksiä, kuten ”obs!”, ”gut”, ”Tokkohan sentään”, ”Ehkä jossain määrin perää”, ”Tämän periaatteenko mukaan?”, ”Huom! Voihan noinkin ajatella, mutta sentään –” jne.
 

Erityisesti Hellen kynä suhisi aukeamalla (s. 50-51), jossa Jaeschke käsittelee kirjastonhoitajan ammattia ja sen vaatimuksia. Kirjastonhoitaja vaikuttaa yleisön lukuvalintoihin muutenkin kuin puhtaasti ammatillisen neuvonnan kautta. Vetoamalla asiakkaiden turhamaisuuteen, leikinlaskulla, jopa ”pikku hätävalhein” (durch eine kleine Notlüge) voidaan saada heidät valitsemaan pinnallisen kirjan sijaan syvällisempi. Tähän kohtaan Helle on kirjoittanut: ”’Voiko kasvattaa valehtelemalla! Tarkoitus pyh. välikeinot.’”

 

Heti tämän kohdan alapuolella Jaeschke sanoo, että ”kansankirjasto vaatii miehen kaikki voimat, minkä vuoksi keskisuurten ja suurkaupunkien kirjastojen johtoon pitää saada vain akateemisesti ja ammatillisesti koulutettuja miehiä”.  Sen sijaan kansankirjastojen muiden virkapaikkojen täyttämisessä tulevat naiset kysymykseen.  Marginaalissa on Hellen merkintä: ”Siis ei johtoon!”  Huipputehtävät oli varattu miehille, muuten kyllä naiset olivat tervetulleita kirjastoalalle, jopa kirjastonjohtajiksi pienempiin kirjastoihin. 

Uudestaan hätävalheisiin palataan lainausjärjestelmiä käsittelevässä luvussa (s. 133). Kaikki kirjat olivat siis kirjastonhoitajan selän takana, joten hänelle tuli joskus mahdollisuus ja velvollisuus estää asiakasta saamasta itselleen sopimatonta kirjaa. Jaeschken mukaan, jos virkailija pitää lainaajaa epäkypsänä saamaan haluamaansa kirjaa, sen suora ilmaiseminen voi johtaa epämiellyttäviin selvittelyihin. Silloin on yksinkertaisesti parasta ilmoittaa, että kirja on lainassa (…besser ist es einfach zu erklären, das Buch sei ausgeliehen). Jälleen ilmestyy tekstin sivuun Hellen puuskahdus: ”Da haben wir die Notlüge (sid. 50), aber, aber –” (siinä meillä taas on se hätävalhe, mutta, mutta –).

Jaeschken kirjasta voi tehdä sen päätelmän, että kirjastoajattelun saksalainen kärki oli jossain määrin jälkeenjäänyt verrattuna amerikkalaiseen kirjastoideologiaan. Kirjassa ei esim. sanallakaan viitata avoimiin hyllyihin, vaan lainaus perustuu sen mukaan vain suljettuun varastoon. Niinpä ei ole ihme, että nimimerkki Etsijä eli Helle Cannelin ilmoitti Nuoressa Voimassa 1915, että hän haluaa ylioppilastutkinnon suoritettuaan opiskelemaan amerikkalaiseen kirjastokouluun. Se ei toteutunut maailman ja kotimaan mullistusten vuoksi, mutta muuten Helle kyllä perehtyi perusteellisesti amerikkalaiseen ja edistyksellisimpään pohjoismaiseen kirjastoajatteluun.

 

[Huom.  Tämä postaus oli aikaisemmin toisessa blogissani, Karhunperän pöytälaatikko, mutta siirsin sen tänne muiden kirjastoaiheisten juttujen joukkoon.]