Kirjasto muuttaa elämän

"Kukapa tietää, etteikö juuri se, että Janne-poika löysi lyseon kirjastosta sävellysopin ja syventyi sitä kiihkeästi tutkimaan, ollut ratkaiseva porras maailmankuuluisuuteen?" [Suomen Sosialidemokraatti 15.1.1939]

Moni kirjaston käyttäjä on kertonut muistelmissaan, muissa kirjoituksissaan tai haastatteluissa kirjastojen antamasta konkreettisesta hyödystä. Esimerkkejä ovat suuret kirjailijamme Toivo Pekkanen, Väinö Linna ja Kalle Päätalo, joiden kirjailijanuran edellytyksenä oli pääseminen kirjaston käyttäjäksi. Heidän tapauksessaan on päivänselvää, että kirjasto muutti heidän elämänsä; ilman kirjastoa heistä ei olisi tullut sitä mitä tuli. Mutta heidän kaltaisensa julkisuuteen nousseet ihmiset ovat vain jäävuoren huippu. Heidän lisäkseen tuhannet ja taas tuhannet tavallisemmat ihmiset ovat kokeneet saman. Heistä ei ole kirjaston ansiosta tullut kansallisen julkisuuden tuntemia henkilöitä, mutta he ovat vaikuttaneet paikallisesti tai ovat ylipäänsä kokeneet, että kirjasto ja lukeminen ovat auttaneet heitä elämään hyödyllisinä ja täysipainoisina yhteiskunnan jäseninä – tai sitten murtautumaan ympäristön asettamista kahleista toisenlaiseen elämään.

Tämän jutun aineistona on n. 300 sanoma- ja aikakauslehdissä ilmestynyttä kertomusta tai mainintaa siitä, miten joku suomalainen on hyötynyt kirjastosta. Aineisto on peräisin Suomen kirjastomuseon toteuttamasta, Suomen kirjastosäätiön rahoittamasta ja talvikautena 2021-22 järjestetystä tietojen keräys- ja tutkimushankkeesta ”Miten kirjasto ja lukeminen muuttivat elämäni suunnan”. Kirjastolehti julkaisi samasta aiheesta kirjoitukseni Elämän suunta muuttui (Kirjastolehti 2/2023). Tässä julkaistava versio on pidempi (ja ehkä tylsempi) kuin Kirjastolehdessä julkaistu. Mukaan mahtuu enemmän pohdintaa ja tapauksia.

Kirjastomuseon toteuttaman kirjastomuistojen keräyshankkeen tavoitteena oli kerätä dokumentoituja ja julkaistuja tietoja siitä, miten kirjastolla on ollut konkreettista merkitystä suomalaisille. Ja mielellään sellaisia muistoja tai tietoja, jotka ovat tulleet esille tilanteissa, joissa ei lähtökohtaisesti ole kyse kirjastosta. Ihannetapauksessa projekti käsittelee tekstejä, joissa kirjasto on sivuosassa, sivulauseessa.  Kirjasto on voinut vaikuttaa elämän suunnan löytymiseen tai muuttumiseen, antanut valaistuksen hetkiä, tunteen elämän käännekohdasta, tarjonnut elämän mullistaneen strategisen tiedon, tai muuten vaan antanut merkityksellisiä kokemuksia, jotka ovat muovanneet ihmisen elämää. Ja samalla kirjasto on liittynyt tietyn, todellisen, mielellään nimetyn henkilön elämään (joskin kerättiin vastaavanlaisia mainintoja myös fiktiivisistä tilanteista, mutta niitä ei analysoida tässä jutussa).

Kirjastomuseon projektin yhtenä esikuvana voi pitää Eija Eskolan vuosina 2018–2019 toteuttamaa kirjasto- ja lukemismuistojen keräys- ja tutkimusprojektia, jonka tuloksena hän julkaisi teoksen Tarinaa kirjastoista ja lukemisesta vuosilta 1910–1970 (2019). Eskola on myös toimittanut Lahden kaupunginkirjaston kirjastomuistokeräyksen tuloksista kirjan Toinen koti. Lahden kirjasto muistoissani (2002).

Aiemmin on järjestetty kirjastomuistojen keräyskampanjoita, joihin ihmisiä pyydettiin kirjoittamaan kirjastomuistojaan.  Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kansanrunousarkistossa säilytetään 1980-luvulla ja 2000-luvun alussa kerättyjä kirjastomuistokokoelmia, joissa on satojen henkilöiden lähettämiä kertomuksia. Vuoden 2000 kirjastomuistokeräyksen aineistosta on julkaistu nide Kirjasto muutti elämäni – Kirjasto mukana elämässä (2000). Sivutuotteena kirjastomuistoja on kertynyt muissakin muistitietokeräyksissä. Kirjastotarinoita on kerätty myös kirjaan Rakastan kirjastoa. Tarinoita lukijoilta (Saarinen & Tiirikainen 2015). 

Tutkimuksia kirjastojen vaikuttavuudesta on tehty myös kysely- ja haastatteluttutkimuksina. Tällaisia tutkimuksia on mm. Pertti Vakkarin ja Sami Serolan toteuttama Yleinen kirjasto kuntalaisten toimissa : Tutkimus kirjastojen hyödyistä kuntalaisten arkielämässä (2012., ks. myös Vakkari et al. 2014).

Muita esimerkkejä: Tanja Ojakangas: Kirjasto inspiroi, auttaa ja haastaa: kirjaston vaikuttavuus asiakkaiden kertomana (2017 ja Ojakangas & Mäkinen 2018) sekä Kankaanpää & Vartiainen: Ukulelen sävelin yhteisöllisyyteen. Espoon kaupunginkirjaston ukuleleryhmien vaikuttavuusanalyysi (2020).

Kirjaston vaikutus -projekti

Väinö Linna puhuu Lempäälän kirjaston 100-vuotisjuhlassa (LVS 10.11.1961).

Yleisökeräys tuotti aineistoa pääasiassa painetuista kirjoista, erityisesti muistelmateoksista, joissa henkilöt kertovat lapsuuden ja myöhemmistäkin kirjastokokemuksista. Loistoesimerkkejä ovat em. tunnettujen kirjailijoiden, kuten Toivo Pekkasen, Väinö Linnan ja Kalle Päätalon kertomukset ja kokemukset. Ilman kirjastoja heistä ei olisi tullut sitä, mitä heistä tuli. Muistelmakirjojen kirjastokertomukset ovat kuitenkin usein monisivuisia ja niiden analysointi vaatii paljon aikaa. Jätän ne sen vuoksi tällä kertaa odottamaan parempaa aikaa ja käytän sanoma- ja aikakauslehdissä ilmestyneitä kirjastokertomuksia, jotka usein ovat mukavan lyhyitä kiteytyksiä.

Kävin sähköisiä arkistoja läpi hakemalla sanalla ”kirjasto”, tämän yksinkertaisempaa ei voi olla, vaikka ymmärsin, että muilla muodoilla ja/tai muilla termeillä etsimällä voisi saada enemmän ja ehkä parempia osumia, mutta aineiston määrässä ei näinkään ole mitään valittamista.

Aineisto on tallessa sähköisessä muodossa, jos joku innostuu asiaa syvällisemmin tutkimaan,  mutta tätä artikkelia varten olen käyttänyt omista hakutuloksistani tekemiäni paperitulostuksia.

Historiallisen sanomalehtikirjaston hakuikkuna.
 

Aineisto koostuu tällä hetkellä kahdesta kasautumasta. Yhtäältä on Historiallisen sanomalehtikirjaston avulla saatu koottuja kirjastomainintoja vuosilta 1938 ja 1939 ja hajanaisia osumia aina vuoteen 1966, tässä on yhteensä 115 osumaa. Jatkossa olisi helppo edetä ajassa taaksepäin, mutta uudempaan aikaan edetessä tulevat vastaan Kansalliskirjaston rajatut mahdollisuudet antaa digitoituja lehtiä yleiseen käyttöön. Jonkin verran hajatapauksia on saatavilla 1960-luvulle saakka, mutta sitten tulee aukko, jonka aiheuttaa sähköisten aineistojen puute. Toinen kasautuma, 176 kpl, on sitten vuosissa (marraskuu-joulukuu) 2013–2022, joista on ollut käytettävissä Helsingin Sanomien ja Hufvudstadsbladetin sähköiset arkistot. Muita suurempia lehtiä ei ole ollut vielä aikaa tutkia. 

Kävin aineiston alustavasti läpi ja jaoin artikkelit väljiin teemoihin, jotka tuntuivat nousevan aineistosta. Kategoriat eivät ole täysin toisistaan irrallisia vaan päällekkäisyyttä on paljon. Syvällisempää tutkimusta tehtäessä tätä on pohdittava.

Aineistosta ei voi tehdä tilastollisia päätelmiä koko Suomen väestön kirjastokokemuksista, vaan on tyydyttävä katsomaan, miten teemat jakaantuvat tässä aineistossa. Sadatkaan tapaukset eivät tietenkään ole paljon suhteessa koko väestöön, vaikka olettaisikin, että, kuten uskon, samantapaisia tapauksia löytyisi helposti lisää. Enintään kyse voi olla eräänlaisesta ”kansanäänestyksestä”. Pohjimmiltaan on kyse siitä tavasta, jolla kirjastosta puhutaan.

Kahden aineiston vertailu.

Selostan esiin nousseita teemoja lyhyesti ja poimin edustavia esimerkkejä kirjastomaininnoista. Kiinnitän erityistä huomiota aineistossa esiintyviin jatkuvuuksiin ja muutoksiin.

Jatkuvuuksia on erityisesti kolmessa teemassa, jotka ovat "sivistyneistön kotikirjasto", "kirjaston kirja, muutos, sattuma” ja ”spesifi tiedontarve”.  Sen sijaan nykyaikaan tullessa lähes kokonaan on hävinnyt ”rahvaan kotikirjasto, itseopiskelu” -teema. Uusia teemoja nykyaikana ovat ”maahanmuuttaja” ja ”musiikki, genre” -teemat. Jälkimmäinen kattaa varsin usein tapauksia, joissa nuori musiikin harrastaja on löytänyt oman musiikkityylinsä, genrensä selailemalla kirjaston musiikkiosaston tallennekokoelmaa. Voimakasta kasvua on teemassa ”lapsuuden kirjasto”.

Kirjasto otollisena serendipiteetin ympäristönä

Huomiota herättää kahden teeman pysyminen suunnilleen yhtä vahvoina (varsinkin jos ne lasketaan yhteen): 1) kirjaston kirja, muutos, sattuma -teema tarkoittaa kirjaston browsing-roolia tai suotuisaa ympäristöä serendipiteetille eli ennalta odottamattoman idean tai muutoksen tyyssijana. Ja toisaalta kolikon toinen puoli eli 2) kirjasto spesifin tiedontarpeen tyydyttämisen välikappaleena. Teemojen väliset erot eivät tietenkään ole veitsellä leikattuja, vaan on paljon päällekkäisyyttä. Moni osuma voisi sopia useaan teemaan.

Serendipiteetti (engl. serendipity ) tarkoittaa sitä, että osaa käyttää hyväkseen sattuman tarjoamat mahdollisuudet. Tiedonhankinnan tutkimuksessa siitä käytetään nimitystä informaation (tahaton) kohtaaminen (information encountering tai accidental information discovery). Kirjasto on jo lähtökohtaisesti erinomainen kehys serendipiteetin kokemuksille. Tälle ilmiölle on oma terminsä, selailu (browsing), jota lähes kaikki kirjaston käyttäjät ovat toteuttaneet. Suomeksi voisi sanoa myös: päämäärätietoinen haahuilu. Mitähän mukavaa hyllyiltä taas löytyisi?

Serendipiteetin kannalta kokemus kirjaston merkityksellisyydestä havainnollistuu kiteytyneinä episodeina ihmisen elämässä, käännekohtina, valaistuksen hetkinä tai toki myös pitkään jatkuneena altistuksena, joka johtaa esim. elinikäiseen lukemisharrastukseen.

Ari Haavistosta kertovan artikkelin otsikko 

Lempäälän-Vesilahden Sanomien verkkoarkistossa.

Kaverin ”elvistely” toisella luokalla latinankielisillä sienten nimillä sysäsi lempääläisen Ari Haaviston tähtiharrastuksen pariin: ”– Sisuuntuneena poljin kirjastoautolle etsimään jotain vastinetta, Haavisto muistelee.
– Luonnontieteen hyllystä löytyi erään kirjan lopusta luettelo hienoja latinankielisiä nimiä. Kyseessä oli tähdistöluettelo. Kirja veikin saman tien mennessään, ja pian suorastaan ahmin kaikkea tähtitieteeseen liittyvää. Sitä on jatkunut näihin päiviin asti, 40 vuotta.” (LVS 30.3.2022.) 

Nykyään Haavisto on arvostettu tähtivalokuvaaja.

Tässä kyse tietenkin alunperin tietyn tiedon tai resurssin etsimisestä kirjastosta, mutta lopulta kuitenkin löytyi jotain aivan muuta. Tämä on esimerkki siitä, että kirjastomuistot voivat kuulua useampaan kuin yhteen teemaan / kategoriaan.

15-vuotias Perttu Pölönen sai musiikinopiskelua helpottavaan Sävelkelloon johtaneen ideansa Klaukkalan kirjastossa (HS 11.11.2017). Hänestä tuli futuristi, kirjailija, säveltäjä.

Kari Aronpurolle tapahtui syksyllä 1957 "jotakin mullistavaa. Nuorukainen osui vahingossa runohyllyn kohdalle Tampereen kaupunginkirjastossa, poimi käteensä amerikkalaisen Walt Whitmanin Ruohonlehtiä-runoniteen, luki rivin pari – ja järkyttyi." (HS 30.6.2020) Hänestä tuli runoilija – ja kirjastonhoitaja.


Tietenkin kirjastoa käytetään myös spesifin tiedontarpeen tyydyttämiseen.

Suomen Osakesäästäjien toimitusjohtaja Victor Snellman oli lapsuudestaan saakka tottunut elämään niin säästäväisesti, että mentyään vakitöihin, hän ei tiennyt, miten käyttäisi kertyneet rahansa. Hän kyseli kollegoiltaan, joista joku neuvoi ostamaan Etelä-Amerikasta eukalyptusmetsän, mutta asiaa selvitettyään Snellman piti asiaa hankalana. Sen sijaan hän lainasi kirjastosta joitakin kirjoja sijoittamisesta. Pian selvisi, että osakkeet antaisivat pitkällä tähtäyksellä parhaan tuoton: ”I stället lånade jag några böcker om investeringar på biblioteket. Det klarnade ganska snabbt att aktier, på lång sikt, ger den högsta avkastningen.” (HBL 4.1.2022.)

Maija Kauhasen tie kanteletaiteilijaksi alkoi, kun hänen vanhempansa huomasivat lapsen musikaalisuuden, ja hän pääsi musiikkiopiston opiskelijaksi. "Isä lainasi kirjastosta kannelten piirustuksia ja alkoi rakentaa tyttärelleen soittimia." (Suomen Kuvalehti 18/2022)

Kaikkea voidaan väärinkäyttää. Näin kävi 1939 Viipurissa, jossa joukko nuoria varasti aseita ja ammuksia suojeluskunnan asevarastosta. "Kuulusteluissa pidätetyt ovat kertoneet suunnitelleensa sopivan tilaisuuden tullen jonkin pankin ryöstämistä amerikkalaisten gangsterien tapaan. Perehtyäkseen aseiden käyttöön he olivat kaupungin kirjastosta anastaneet sotilaskirjallisuutta, jota sitten oli tutkittu. Nuorukaisten kuulustelut jatkuvat edelleen." (Iisalmen Sanomat 21.3.1939)

Kotikirjastot

Psykoanalyytikko Maria Tuomisen (1929–2019) muistosanoissa Helsingin Sanomissa kerrottiin Tuomisen laaja-alaisesta henkisestä vireydestä ja siitä, kuinka hän osallistui kansainvälisiin psykoanalyytikkojen kokouksiin: ”Työalan kirjasto paisui kodin lattioille muodostaen oivan sokkelon lapsenlasten autoleikeille, jotka muuttuivat myöhemmin yhteisiksi keskustelukävelyretkiksi.” (HS 9.4.2019.)

Sekä vanhemmassa että uudemmassa aineistossa sivistyneistön kotikirjastot tulevat mainituiksi suunnilleen yhtä usein (prosentuaalisesti). Oman opinalan, erityisen harrastuspiirin tai muuten vain lukeneisuutta heijastavan kirjaston kerääminen on osoitus sivistyneisyydestä. Tässä ei tietenkään ole kyse samantapaisesta kirjaston vaikutuksesta kuin muuten tässä jutussa, vaan kyse on kirjaston idean eli järjestetyn dokumenttikokonaisuuden tavoittelemisesta — oikeastaan vaikutus menee päinvastoin kuin muuten tässä tutkimuksessa ajatellaan eli henkilö osoittaa kirjaston ideaa koskevan arvostuksensa keräämällä itselleen erityisen hyvän kirjakokoelman. Silti tällainenkin kirjasto on vaikuttava, sillä se osoittaa jotakin kokoajastaan.

Sivistyneistö osoittaa näin omaksuneensa Vesa Suomisen lanseeraaman kirjastojen scriptum est -velvoiteen, jonka mukaan kirjaston perimmäinen tehtävä on koota, järjestää ja säilyttää ilmestynyttä kirjallisuutta (tai ylipäänsä dokumentteja). Yksityiset kirjastot yhdistävät ihanteellisella tavalla yhtäältä Suomisen scriptum est- velvoitteen ja toisaalta informaatiotutkimuksen valtavirran userismin (myös Suomisen lanseeraama termi), kun käyttäjiä on vain yksi eli käyttäjäkeskeisyys on täydellistä. Tosin tosi sivistynyt kirjaston kokoaja lopulta lahjoittaa tai testamenttaa kokoelmansa jollekin julkiselle kirjastolle.

Sen sijaan ”tavallisen” kansan kotikirjastot, jotka 1930-luvun lopulla olivat merkittävästi esillä, ovat melkein tyystin kadonneet aineistosta. Lehdissä ei enää kiinnitetä ihailevaa huomiota sivistystahtoisen mutta vähävaraisen ihmisen kotikirjastoon. 1930-luvulla tavallisen ihmisen keräämään kirjastoon itsekasvatuksen ja -opiskelun eetoksen osoittajana kiinnitettiin suurta huomiota. Se johtui suomalaisen kansallisen sivistysideologian vaikutuksesta mutta heijasti samalla kehittymätöntä koulujärjestelmää ja kirjastolaitosta. Peruskoulu ja korkeakoulutuksen tasa-arvoistaminen on tässä suhteessa vaikuttanut voimakkaasti. 1960-luvulta lähtien tietosanakirjan hankkiminen vähävaraisiinkin koteihin on saattanut toimia samantapaisena sivistyseetoksen ilmentymänä.

Kesäkuussa 1938 kuoli kotonaan Polvijärven Sotkuman kylässä sydänhalvaukseen maanviljelijä Emil Jolkkonen 45 vuoden iässä. Karjalan Maa -ehti kirjoitti tästä toimeliaasta miehestä seuraavasti: ”Käytyään kotikylässään kansakoulun, josta hän pääsi ensimmäisenä oppilaana, suoritti hän Siikasalmen maamieskoulun niinikään ensimmäisinä oppilaina. Vielä lisäsi hän koulusivistystään käymällä Pohjois-Karjalan Kansanopiston, ja ollen harras itseopiskelija laajensi tietopiiriään hankkimalla hyvän kirjaston ja sen avulla hyvät tiedot monella eri alalla.” (Karjalan Maa  14.6.1938.)

Pakinoitsija Tompan Tuomo eli toimittaja Urho Kittilä muisteli, kuinka hän sai myöhemmin suureksi paisuneen kotikirjastonsa ensimmäisen niteen lukusilla kirkkoherralta (Turunmaa 23.1.1938).

Lisätutkimusta voisi kohdistaa siihen, että ruotsinkielisissä lehdissä näyttää rahvaan ihmisten oman kirjaston ja itseopiskelun painotus olevan suurempaa kuin suomenkielisissä lehdissä. Tämä saattaa olla yhteydessä siihen, että yleisiä eli kansankirjastoja koskevat maininnat näyttävät olevan harvinaisempia ruotsinkielisissä lehdissä kuin suomenkielisissä, varsinkin aineiston vanhemmassa osassa. Suomenruotsalaisten keskuudessa ovat ilmeisesti omat kirjastot, itseopiskelu ja opintopiirit olleet arvoasteikossa korkeammalla kuin kansankirjastot. Tähän ovat varmaan vaikuttaneet vaikutteet Ruotsista.  
 
 Vasabladet kertoi 2.3.1945 koivulahtelaisesta maanviljelijästä Verner Svanvikistä, joka oli kansanedustajaehdokkaana Vaasan eteläisessä vaalipiirissä: "Verner Svanvik, som kandiderar i Vasa läns södra valkrest, är ett känt namn i Kvevlax-bygden. […] Den allmänbildning och de kunskaper Svanvik hämtat ur sitt mångsidiga bibliotek har således icke blott gjort honom själv skickad att med insikter och framgång handha de uppdrag han åtagit sig, utan även kommit de nämnda sammanslutningarna till godo."

Tästä linkistä voi katsoa, miltä Verner Svanvikin kirjasto näytti.

Suurin nousija: Lapsuuden kirjasto

Selkein nousu on tapahtunut lapsuuden kirjasto -teemassa.  Se ikään kuin kompensoi ”tavallisen” kansan kotikirjastoja käsittelevien juttujen dramaattisen vähenemisen. Kirjasto on ollut monen julkisuuden henkilöksi tulleen kasvuiän hedelmällinen miljöö, moni on lukenut paljon kirjaston kirjoja, kokenut kirjaston ja kirjastonhoitajat kannustaviksi, henkireiäksi jne. Välttämättä ei ole kyse tietyistä kirjoista, tilanteista, vaan yleisesti suotuisasta miljööstä, vapauden valtakunnasta.

Lapsia kirjastoautossa. Kalevi Keski-Korhosen kuva (Kirjastomuseon kokoelma)

Paula Vesalan eräässä laulutekstissä kuvastuu asuminen ”kaukana kulttuurin ulottumattomissa”. Helsingin Sanomien haastattelussa hän kertoi näin:
”’Kukaanhan ei voi tietää, mitkä mediat tai lehdet minut tavoitti. Olen asunut pienellä syrjäkylällä. Jos meillä oli telkkari auki,  niin sieltä tuli Urheiluruutu tai Kymmenen uutiset.’ Syrjäkylällekin tuli kirjastoauto, ja Vesala polki myös kirkonkylälle pääkirjastoon. Hän kertoo voittaneensa novellikokoelman kymmenvuotiaana kirjaston järjestämässä runokilpailussa.
’Olin tosi kova lukemaan. Rakastin L. M. Montgomeryn Runotyttö etsii tähteään -kirjaa. Ajattelin, että minusta tulee kirjailija tai muuta romanttista.’” (HS 24.8.2019.)

Esseisti Silvia Hosseini oppi lukemaan nelivuotiaana. "Tekstinnälkäiselle kaikki maistui: hevoskirjat, neitietsivät, maitotölkin kylki. [...] Kotonamme ei ollut komeaa kirjahyllyä, mutta kävimme Itäkeskuksen kirjastossa viikoittain. Se oli ensimmäinen paikka, johon sain vähän vanhempana matkata itsenäisesti." (HS 2.1.2022)

Kosmologi Kari Enqvist puolestaan oppi lukemaan viisivuotiaana kotona Lahdessa. "Aluksi vanhemmat suhtautuivat sanoja tapailevaan poikaansa epäilevästi. Seuraavaksi äidin täytyi suostutella lähikirjaston virkailija myöntämään kirjastokortti alaikäiselle. 1950-luvulla oman kortin sai 7-vuotiaana." (HS 17.11.2019)

Mutta kirjaston merkitys lapsuudessa on vielä tätäkin suurempi. Muissakin teemoissa on mukana juttuja, joissa muistellaan lapsuuden kirjastokokemuksia. Valtaosa maahanmuuttajien ja muusikkojen kirjastomuistoista suuntautuu lapsuuteen. Näppituntuma on, että lapsuusmuistot ovat mukana vähintään puolessa koko uudemmasta aineistosta, vanhemmassa kuitenkin paljon vähemmässä. Nykyajan ihmisillä on paljon enemmän lapsuuden kirjastomuistoja kuin 1930-luvun ihmisillä.

Maahanmuuttaja hyötyy kirjastosta

Kokonaan uusia teemoja uudemmassa aineistossa ovat maahanmuuttajien kirjastomuistot ja toisaalta erikoinen musiikkikirjastoihin liittyvä teema.
Monet maahanmuuttajat muistavat kirjaston vastaanottavaisena, myönteisenä tekijänä kotoutumisen vaikeimmissa vaiheissa, ehkä ainoana turvapaikkana, avoimena ovena, turvallisena tyyssijana. Tästä kertoi Kirjastolehdessä (1/23) Tampereen syyrialainen Lama Kourdi, joka ”ihastui kirjastoon heti ensikäynnillä”.

Ja usein on kyse itseopiskelusta, samaan tapaan kuin menneinä vuosikymmeninä kulttuurisesti deprivoitu ”rahvas” sai tai joutui itseopiskelun kautta hankkimaan sen kulttuurisen pääoman, jonka Suomessa syntyneet ja/tai kasvaneet nykyään saavat peruskoulun kautta.

Kaunokirjallisen lakonisesti asian ilmaisee Quynh Tran, vietnamilaisperäinen ruotsinkielinen kirjailija, joka on viettänyt lapsuutensa ruotsinkielisellä Pohjanmaalla.  Hän syntyi pakolaisleirillä Malesiassa:
”Jag har mamma, pappa och tre äldre bröder, jag vet inte vad mera jag vill säga om dem. Vi hade inte böcker hemma, det fanns bibliotek. Jag vet inte om det här är intressant? svarar Quynh Tran.” (HBL 26.9.2021.)

Feministi ja kirjailija Maryan Abdulkarim muistaa lapsuudestaan "parhaiten Lentävänniemen kirjaston Tampereella. Sinne hän meni aina koulun jälkeen ja ahmi kaikki mahdolliset kirjat. Kirjastonhoitajat tunsivat hänet hyvin, ottivat suojiinsa. Sieltä on jäänyt hyviä muistoja." (HS 5.12.2013)
 

Lapsuuden kirjastoa ja maahanmuuttajia yhdistää se, että kirjasto auttaa sopeutumaan uuteen kulttuuriin, koska onhan tämä kulttuuri ja ympäristö syntyperäisellekin suomalaiselle lapselle uutta.

Oman musiikkigenren löytäminen kirjastosta

 

Kuhmon kirjasto (kuva Wikipedia, Anni Vartola).

Kirjaston musiikkitoiminnalla on ollut monelle ympäristö, jossa on voinut vapaasti selata kokoelmaa ja tutustua sellaisiin musiikin tyyleihin, joihin ei muuten olisi päässyt kiinni. Nuoret ”kevyen” musiikin tekijät muistelevat ”oppivuosiaan”, jolloin he löysivät itselleen sopivan musiikkigenren selailemalla kotipaikkansa kirjaston levykokoelmaa. Litku Klemetille yksi pelastusrengas lapsuuden karussa kulttuurimaisemassa oli ”Kuhmon kirjasto. Yhdeksännellä luokalla ’pää räjähteli’, kun Klemetti löysi progressiivisen rockin klassikot. ’En ollut kulttuurikodista, mutta halusin olla musanörtti, ja kaikki täytyi löytää itse […]’.” (HS 21.12.2020.)

Samantapaisia muistoja ovat kertoneet mm. Samuli Putro (HS 20.8.2020), Jukka Nousiainen (HS 22.9.2021) ja räppäri Eevil Stöö (HS 21.5.2022).

Tässäkin, kuten lähes kaikissa aineiston jutuissa, katse on ajassa taaksepäin, mutta nyt kyse on nuorista musiikin tekijöistä, joiden lapsuus on vain muutaman vuoden takana. Tämän kirjoittajan (74 v.) näkökulmasta on kyse lähes reaaliajasta, samanaikaisuudesta, mutta tietenkin muutamassa vuodessa on ehtinyt tapahtua paljon eikä vastaavanlaisia levykokoelmia enää löydy sieltä, mistä ennen. Ehkä ne ovat siirtyneet yksityisten diggarien koteihin? Ehkä tulevaisuuden musiikkikirjastomuistelijat nostavat esiin naapurin sedän tai tädin vinyyli- tai CD-kokoelman musiikillisen minuuden löytämisen välineenä?

Joku voisi huomauttaa, että kaikki tässä kuvatut kirjastomaininnat ja -muistot suuntautuvat menneeseen, että kyse on menneisyyden kirjastosta, mitä väliä siis! Tämä on tietenkin totta, mutta ”A library is a growing organism” (https://en.wikipedia.org/wiki/Five_laws_of_library_science) eli ”Kirjasto on kasvava organismi”, kuten Ranganathanin viides laki sanoo.  Kirjastot eivät suuntaudu menneeseen vaan nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Tällä hetkellä kirjastot toimivat tämän hetken tilanteissa ja vastaavat nyt käyttäjinä olevien tarpeisiin. Hedelmiä tästä toiminnasta voi joku toinen tarkkailija sitten arvioida muutaman kymmenen vuoden kuluttua.


Mainittua kirjallisuutta:

Eskola, Eija (toim.): Toinen koti. Lahden kirjasto muistoissani. Lahti: Lahden kaupunginkirjasto-maakuntakirjasto, 2002.

Eskola, Eija : Tarinaa kirjastoista ja lukemisesta vuosilta 1910–1970. Lahti 2019.

Kankaanpää, Marko & Vartiainen, Riikka: Ukulelen sävelin yhteisöllisyyteen. Espoon kaupunginkirjaston ukuleleryhmien vaikuttavuusanalyysi. Opinnäytetyö.  AMK Kirjasto-ja tietopalveluala 2020. https://www.theseus.fi/bitstream/handle/10024/343229/Kankaanp%C3%A4%C3%A4_Marko%20ja_Vartiainen_Riikka.pdf?sequence=2&isAllowed=y

Kirjasto muutti elämäni – Kirjasto mukana elämässä. Toim. Jaakko Korpisaari ja Maisa Lovio. Helsinki: Suomen kirjastoseura, 2000.

Ojakangas, Tanja: Kirjasto inspiroi, auttaa ja haastaa : kirjaston vaikuttavuus asiakkaiden kertomana. Opinnäytetyö. Kirjasto- ja tietopalvelun koulutusohjelma (YAMK). Turun ammattikorkeakoulu 2017. http://urn.fi/URN:NBN:fi:amk-2017053011084

Ojakangas, Tanja & Mäkinen, Olli: Paikka jossa on lupa olla oma itsensä: kirjastojen vaikuttavuus asiakkaiden kertomana. Teoksessa P. Aali (toim.) Vuorovaikutuksella hyvinvointia työelämään. Turun ammattikorkeakoulun puheenvuoroja 95. Turku: Turun ammattikorkeakoulu, 2018, s. 20 - 31.URL: http://julkaisut.turkuamk.fi/isbn9789522166661.pdf

Saarinen, Sanna & Tiirikainen, Kati: Rakastan kirjastoa. Tarinoita lukijoilta. Helsinki: Avain, 2015.

Suominen, Vesa: About and on behalf of scriptum est. The literary, bibliographic, and educational rationality sui generis of the library and librarianship on the top of what literature has produced. Oulu: University of Oulu, 2016.   

Vakkari, Pertti & Serola, Sami: Yleinen kirjasto kuntalaisten toimissa : Tutkimus kirjastojen hyödyistä kuntalaisten arkielämässä. (2012.)

Vakkari, Pertti et al.: Perceived outcomes of public libraries in Finland, Norway and the Netherlands. Journal of Documentation, 70(5):927–944, 2014.