Kirjastomuseot Boråsissa ja Vaasassa: kuin kaksi marjaa vai…?

 

 1960-luvun kirjaston lainaustiski lainauskameroineen Suomen Kirjastomuseossa Vaasassa. 

Seinillä Kalevi-Keski-Korhosen kirjastoaiheisia valokuvia.

– Tämä kirjoitus ilmestyi ruotsiksi 2014 Boråsin kirjastomuseon 20-vuotisjuhlakirjassa Genom historian mot framtiden. Biblioteksmuseet 20 år. Sisältö on lähes sama, vaikka jotkin yksityiskohdat ovat muuttuneet huomattavasti nykyhetkeen tullessa. Joitakin päivityksiä on hakasulkeissa.

Muisto Boråsin kirjastomuseosta

Muistan, kuinka Magnus Torstensson vuonna 2001 esitteli kansainvälisen konferenssin osallistujille Boråsin kirjastomuseon, jonka rakentamiseen hän itse oli osallistunut. Magnus pyysi meitä istumaan puisille penkeille rekonstruoidussa kokoushuoneessa, jossa oli Godtemplar-loosin kirjasto. Se oli minulle uutta, koska tämä kansainvälisen raittiusliikkeen haara ei koskaan saanut jalansijaa Suomessa – ensin Venäjän viranomaisten epäluulon vuoksi ennen itsenäisyyttä, sitten vain siksi, ettei se yksinkertaisesti sopinut suomalaisiin yhteiskunnallisiin oloihin ja raittiusliikkeen rakenteeseen – mutta Ruotsissa se oli näkyvä ja tärkeä. Magnus puki ylleen raittiusyhdistyksen puheenjohtajan tunnuksen, värikkään liivin, ja piti meille sujuvan ja lennokkaan ex tempore -luennon kansanliikkeiden merkityksestä sekä Ruotsin kirjastohistorialle että ihmisten kehitykselle yksilöinä.

Boråsin kirjastomuseo on upea kokoelma kirjastokokonaisuuksia, kokonaisia ympäristöjä. Kansanliikkeiden kirjastot ja eri kirjastotoiminnan haarat (sairaala-, sotilaskirjastot jne.) rakentavat museon yleisilmeen. Mielestäni se on ainutlaatuinen maailmassa ja heijastaa ruotsalaista näkökulmaa kirjastohistoriaan.

Suomessa näkökulma kirjastohistoriaan on hieman erilainen. Tämän ymmärtää heti, kun astuu Vaasan kirjastomuseoon: siellä on kaksi hallitsevaa elementtiä: Vaasan lukukirjasto ja kunnankirjastot. Miksi nämä kaksi sisarusmuseota eroavat toisistaan? Se riippuu siitä, millainen näkökulma on omaksuttu kirjastojen kehitykseen näissä maissa.

Milllainen historia, sellainen kirjastomuseo.

Kansanliikkeiden kirjastotoiminta oli itse asiassa yhtä dynaamista Suomessa kuin Ruotsissa 1800-luvun viimeisinä vuosikymmeninä ja 1900-luvun alussa. Raittius-, nuoriso- ja työväenyhdistysten kirjastoja oli tuhansia, mutta niiden merkitys laski dramaattisesti tultaessa sisällissodan jälkeiseen aikaan.

Uudet kansa
nkirjastot Suomessa 1885–1912. 

Tiedot ovat peräisin Keskuskirjastokomitean mietinnön (1914) tilasto-osiosta.

Kuviossa on (jotka eivät ole kumulatiivisia) nuorisoseuraliikkeen kirjastojen rooli suuri. Työväenliikkeen kirjastojen osalta tiedot ovat puutteelliset. Puolivirallisissa tilastoissa niiden määrä on melko alhainen, mutta työväenliikkeen omien tietojen mukaan työväenkirjastojen määrä oli huomattavasti suurempi.

Työväenkirjastojen lukumäärä (kumulatiivinen) 1899-1917 Sosialidemokraattisen puolueen tietojen mukaan (Tuire Kosonen:Työväenkirjastot Suomessa. Hki 1985).

Sisällissodan jälkeen työväenkirjastojen määrä romahti, mutta lisäksi työväenliikkeen kirjastoihin kohdistuneet epäilykset johtivat siihen, että myös muut kansanliikkeen kirjastot jäivät taka-alalle. Pelkästään työväenkirjastoja ei voitu avoimesti syrjiä, joten kirjastolain pykälät kirjoitettiin siten, että kansanliikkeen kirjastojen oli yleensä vaikeampi saada valtiontukea kuin kuntien kirjastojen. Mutta tämä johtui myös kirjastoliikkeen ammatillisemmista tavoitteista. Suomessa ihailtiin Norjalle 1900-luvun alussa tyypillistä keskittämissuuntausta (vaikka keskittäminen, valtion rooli, ei olekaan Norjassa sen jälkeen ollutkaan niin ratkaisevaa) tai Tanskan julkisen kirjastojärjestelmän kehittymistä valtion, kunnan ja kirjastoalan symbioosina.

Suomen yleisten kirjastojen historiassa vallitseva malli on ollut valtion ja kuntien vuorovaikutus, jossa hallitsevana elementtinä ovat olleet kirjastolainsäädäntö ja valtionavustukset. Kirjastomalli, jossa kunta oli kirjaston ylläpitäjä, tuli Suomessa täysin hallitsevaksi jo 1920-luvulla. Suomen kirjastotodellisuus on ollut valtion hallitsema, standardoidumpi, ehkä byrokraattisempi, mutta ehkä myös (kirjastotilastollisesti) tehokkaampi kuin Ruotsissa.

Suomessa esimerkiksi opintopiirikirjastojen toiminnalle tärkeät myönnytykset kirjastojärjestelmässä, jotka olivat tyypillisiä Ruotsin kehitykselle, tuomittiin jyrkästi. Kirjastotoiminnan pirstominen ei yksinkertaisesti tuntunut järkevältä, ajateltiin Suomessa, mutta ehkä tässä yhteydessä ei nähty kaikkia opintopiirien ja kansanliikkeiden kirjastotoimintaan liittyviä arvoja.

Suomessa hahmotamme jatkumon pitäjänkirjastoista, jotka Ruotsissa on kirjastohistoriallisesti lähes unohdettu, nykyaikaisiin yleisiin kirjastoihin. Uskon, että juuri valtio–kunta -akselin korostaminen sekä 1800-luvun kansallinen herätys, jossa kirjastot olivat työkalu, ovat auttaneet näkemään 1800-luvun suomalaiset pitäjänkirjastot nykyisten julkisten kirjastojen suorina edeltäjinä. Tämä näkyy suomalaisessa kirjastohistoriaa käsittelevässä kirjallisuudessa (kuten Suomen yleisten kirjastojen historiassa, 2009) ja Suomen Kirjastomuseossa.

Kirjastokampanjoiden tulos

Suomen Kirjastomuseon synty liittyy Vaasan lukukirjaston 200-vuotisjuhlan viettoon vuonna 1994. Yleisten kirjastojen ystävät käyttivät lukukirjastojuhlaa taitavasti hyväkseen saadakseen mahdollisimman paljon julkisuutta kirjastoille ja niiden merkitykselle suomalaiselle kulttuurille. Perimmäinen tavoite oli kerätä tukea kirjastoille, kun niitä uhkasivat leikkaukset lähihistorian syvimmässä talouskriisissä.

Jos kansanliikkeet auttoivat perustamaan modernin ruotsalaisen yleisen kirjaston, oli se myös kansanliike, upea sellainen, joka puolusti suomalaisia yleisiä kirjastoja 1990-luvun alun talouskriisin aikana. 1990-luvulla kirjastonhoitajat pystyivät käynnistämään useita kampanjoita yleisten kirjastojen puolustamiseksi. He käyttivät taitavaa retoriikkaa ja vetosivat suoraan ihmisiin ja päätöksentekijöihin. Alkajaisiksi vuonna 1991 kerättiin valtakunnallinen vetoomus, jonka aloitti Porin kaupunginkirjaston henkilökunta kirjastonjohtaja Marjaana Karjalaisen johdolla. Kampanjalla vastustettiin kirjastojen sijoittamista valtionosuusjärjestelmässä samaan kategoriaan mm. kansalaisopistojen kanssa, mikä olisi merkinnyt kirjastojen aseman heikkenemistä. Adressin allekirjoitti kolmessa viikossa 300 000 ihmistä. Kampanja onnistui ja kirjastot jäivät samaan kategoriaan koulujen kanssa.

Vuosikymmenen kirjastokampanjoiden huippu saavutettiin vuonna 1994. Keväällä saatiin loistava tulos, kun Kirjastoseuran liikkeelle laittama kansalaisadressi kirjastojen ja lukemisen puolesta sai lähes 567 000 allekirjoitusta eli yli 11 % kaikista suomalaisista (silloin 5,1 miljoonaa) allekirjoitti adressin. Lähtökohtana käytettiin Lainan nimipäivää 8. helmikuuta. Laina on naisen nimi, mutta sen homonyymi laina tarkoittaa myös kirjalainaa. Kirjastoseuran puheenjohtajalla, kansanedustaja Mirja Ryynäsellä oli myös mahdollisuus vedota televisiossa yleisten kirjastojen ja adressin puolesta.

Myös kirjakauppojen etujärjestö osallistui kampanjaan, koska se oli tietoinen kirjastojen roolista kirjojen ostajina ja lukemisen edistäjinä. Samoin kirjailijajärjestöt tukivat adressia. Adressi luovutettiin opetusministerille ja kuntien keskusjärjestön edustajalle kampanjan päätösseminaarissa. Kirjastoväen valtuuskunta vieraili myös tasavallan presidentti Martti Ahtisaaren luona kertomassa hänelle nimien keräämisestä ja yleisten kirjastojen tilanteesta.

Tätä kampanjaa voi verrata vain legendaariseen vuoden 1899 "Suureen adressiin", jolloin kerättiin noin 520 000 nimeä. Lähes 21 % Suomen silloin 2,5 miljoonasta asukkaasta allekirjoitti adressin 11 päivän aikana. Tuolloin kyseessä oli protesti keisari Nikolai II:ta vastaan, joka oli ohittanut Suomen säädyt säätäessään Suomeen vaikuttavia lakeja.

Kirjastokampanjoihin kuului myös Kirjastoseuran järjestämä Suomen yleisten kirjastojen 200-vuotisjuhla. Juhlan legitimointi edellytti "yleisen kirjaston" käsitteen pientä laajentamista. Olin mukana uudelleentulkitsemassa kirjastohistoriaa.

Vaasan lukukirjasto – Suomen ensimmäinen yleinen kirjasto?

Juhlinnan peruste, Vaasan Lukukirjasto (Wasa Läsebibliothek) perustettiin vuonna 1794 hovioikeuden virkamiesten toimesta ”omaksi huviksi ja ajanvietteeksi”. Se ei ollut kansankirjasto; Suomen ensimmäinen kansankirjasto alkoi vähitellen kehittyä vuodesta 1802 Anjalassa Kymijoen varrella. Mutta Vaasan lukukirjasto toimi myös lainakirjastona ”pientä maksua vastaan” kaupungin asukkaille. Se oli siis yleisesti käytettävissä oman aikansa julkisuuskäsityksen puitteissa, vaikkakin paljon rajoitetummin kuin nykyään. Lukukirjaston kirjakokoelma oli huomattavasti laadukkaampi ja monipuolisempi kuin 1800-luvulla syntyneissä kansankirjastoissa (tämä johtui tietenkin suomenkielisen kirjallisuuden kehittymättömästä tilasta). Voidaan perustellusti sanoa, että Vaasan Lukukirjasto muistutti enemmän nykyaikaisia yleisiä kirjastoja kuin 1800-luvun alun vaatimattomat kansankirjastot.

Juhlavuoden pääjuhla elokuussa 1994 Vaasassa sai paljon positiivista julkisuutta. Juhlaa varten julkaistiin upea juhlakirja. Juhlapuheen piti professori Heikki Ylikangas. Merkkivuoden kunniaksi tehtiin CD-levyllinen kirjastoaiheisia lauluja, julkaistiin kirjoja ja esitteitä sekä järjestettiin kymmeniä näyttelyitä, seminaareja ja muita tapahtumia ympäri maata.

Suomen kirjastomuseoyhdistys ja kirjastomuseo

Merkittävä edistysaskel kohti kirjastomuseota oli se, että Vaasan kaupunki ilmoitti vuoden 1994 juhlallisuuksien aikana tukevansa kirjastomuseon perustamista tarjoamalla tulevalle museolle tilat kaupunginkirjaston remontoidussa rakennuksessa. 

 

Suomen kirjastomuseoyhdistys ry – Finlands Biblioteksmuseiförening r.f. perustettiin 29. toukokuuta 1996. Sen ensimmäinen puheenjohtaja oli Vaasan hovioikeuden presidentti Erkki Rintala. Tämä oli luonnollista, sillä Lukukirjaston ensimmäinen kirjastonhoitaja 1794–1812 oli hovioikeuden virkamies Olof Langenstein, ja suuri osa Lukukirjastoa ylläpitäneen seuran jäsenistä tuli hovioikeudesta. 

Yhdistyksen pioneerikauden primus motor oli Eduskunnan kirjaston johtaja professori Tuula H. Laaksovirta, joka myös seurasi Rintalaa puheenjohtajana. Hänen jälkeensä kirjastotarkastaja [nyt eläkkeellä] Anneli Ketonen on johtanut yhdistystä menestyksekkäästi eteenpäin. Tietenkin on monia muitakin, jotka ovat olleet aktiivisia yhdistyksen toiminnassa, useat heistä Vaasan kaupunginkirjastosta. Yhdistystä on alusta asti ja keskeytyksettä palvellut sen sihteeri, hovioikeuden notaari [nyt eläkkeellä] Tuula Pitkäranta.

Yhdistyksen kotipaikka on Vaasa. Suomen kirjastomuseoyhdistys on kaksikielinen voittoa tavoittelematon yhdistys, jonka tarkoituksena on edistää ja ylläpitää kirjastomuseotoimintaa ja yhteistyötä kiinnostuneiden välillä sekä pyrkiä lisäämään ja syventämään kirjastohistorian tuntemusta ja ylläpitämään kansainvälisiä yhteyksiä kirjastohistorian harrastajiin.

Sääntöjensä mukaan yhdistyksen tulee toteuttaa tarkoitustaan:
• ylläpitämällä Suomen Kirjastomuseota,
• keräämällä, hoitamalla, säilyttämällä ja esittelemällä kirjoja, huonekaluja, työkaluja ja muita yleisiin kirjastoihin liittyviä esineitä,
• harjoittamalla julkaisu- ja tiedotustoimintaa,
• järjestämällä luentoja, seminaareja ja näyttelyitä,
• esittelemällä Kirjastomuseon kokoelmia yleisölle ja edistämällä kirjastohistorian tutkimusta tarjoamalla kokoelmia tutkijoille ja opiskelijoille.

Lupauksensa mukaisesti Vaasan kaupunki remontoi tilat museota varten Vaasan kaupunginkirjaston peruskorjauksen ja laajennuksen yhteydessä. Kaupunki osoitti museon käyttöön lähes 200 neliömetriä tilaa rakennuksen kolmannesta kerroksesta [tosin viime vuosina on tiloja otettu museolta pois muihin tarkoituksiin]. Aktiivisen kirjastoaineistojen keräyskampanjan jälkeen Suomen Kirjastomuseo avattiin virallisesti 13. kesäkuuta 2003 Valtakunnallisten kirjastopäivien yhteydessä.

Pysyvän näyttelyn lisäksi Kirjastomuseo järjestää vaihtuvia näyttelyitä. Ensimmäinen oli vuonna 2003 Alvar Aallon kirjastoarkkitehtuuria esittelevä näyttely "Alvar Aalto, kirjojen kehykset/böckernas inramning”. 

 

Vuosien varrella museo on saanut arvokkaita lahjoituksia. Yksi mielenkiintoisimmista on valokuvaaja Kalevi Keski-Korhosen valokuvakokoelma kirjastoista ja kirjastoelämästä.

Ruotsin ja Suomen kirjastomuseot eivät ole kuin kaksi marjaa, mikä on erittäin hyvä, vaan pikemminkin täydentävät toisiaan. Suomen Kirjastomuseo onnittelee ruotsalaista sisartaan!

*****

PS 2026. 

Ylläoleva teksti on siis alunperin julkaistu ruotsiksi vuonna 2014. Sen jälkeen on paljon tapahtunut. Suomen Kirjastomuseo Vaasassa jatkaa toimintaansa, vaikka tiloja on merkittävästi supistettu. Boråsin kirjastomuseo jatkaa myös, kuten sen Facebook-sivu osoittaa, vaikka verkosta pari vuotta sitten kantautui huolestuttavia tietoja, että pahimmassa tapauksessa museo jouduttaisiin lakkauttamaan, kun uusia vetäjiä vanhojen tilalle ei tuntunut löytyvän. Onneksi sukupolvenvaihdos kuitenkin onnistui, kuten eräs paikallaollut raportoi viime vuonna.

******

Vaikka Anjalan Reginakoulun kirjasto joutui luovuttamaan myyttisen alkukirjaston asemansa Vaasan Lukukirjastolle, ovat Reginakoulun vanhat kirjat silti kunniapaikalla Vaasan Kirjastomuseossa. Niiden yllä on Helle Kannila (1896–1972), kirjastotoimiston ensimmäinen johtaja. Hän kirjoitti Reginakirjastosta ensimmäisen perusteellisen tutkimuksen: Edelläkävijä. Reginakoulun kirjasto Anjalassa, joka julkaistiin kokoomateoksessa Pynnisen perintö 1946.