Kirjastolakien kirjo

 

 

Kansanliikkeet, kuten työväenliike, nuorisoseurat, raittiusliike ja vapaapalokunnat olivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa merkittäviä kirjastojen ylläpitäjiä Suomessa, mutta niiden panos kirjastoalalla väheni ja lopulta lähes katosi 1920-luvulta alkaen. Samalla kuntien rooli kirjastopalvelujen tarjoajina kasvoi. Kuntien ja valtion kesken muodostui työnjako, jonka mukaan kunnat tarjoavat kirjastopalveluja ja valtio tukee tätä toimintaa rahallisesti ja hallinnollisesti. Ratkaiseviksi nousivat kirjastolait, joilla valtion osallistuminen kirjastojen ylläpitoon ja järjestelyihin määriteltiin.

 

Valtion vuosittainen tuki kirjastoille alkoi jo vuonna 1921 ja samalla hahmotettiin valtion kirjastohallinnon rakenteet, vaikka erillistä kirjastolakia ei ollut säädetty. Tärkein elin oli valtion kirjastotoimisto, jonka ensimmäiseksi johtajaksi nimitettiin nuori maisteri Helle Cannelin (myöhemmin Kannila). Kirjastotoimisto jakoi kirjastoavustukset ja niiden käyttöä valvoivat ja opastivat kirjastokonsulentit. Tuki oli aluksi vaatimatonta, mutta periaatteellisesti tärkeää: sen toivottiin herättävän kuntia kehittämään kirjastojaan. Tukea annettiin 1920-luvulla kirjaostoihin, ei palkkamenoihin.

 

Askel eteenpäin oli vuonna 1928 säädetty kansankirjastolaki, joka oli voimassa 1929–1961. Se

vakiinnutti valtion kirjastohallinnon rakenteet. Johtava viranomainen oli edelleen kirjastotoimisto Helsingissä. Kirjastokonsulentit muuttuivat läänikohtaisiksi kirjastontarkastajiksi.

 

Valtion kirjastotoimisto 1930–40-luvuilla, takana Helle Kannila

 

Valtion tukea annettiin saman verran kuin kunta itse käytti kirjastonsa hyväksi. Lain suoma valtionapu nosti keskimääräisen tuen määrää huomattavasti aikaisempaan verrattuna, mutta jarruksi muodostui avustukselle asetettu markkamääräinen katto. 1950-luvulla suurin vuosittainen avustus kuntaa kohti vastaisi nykyrahassa n. 5900 euroa!

 

Avun katto koski niin maalaiskuntia kuin kaupunkeja. Suurille kaupungeille rahamäärä oli niin mitätön suhteessa kirjastomenoihin, että esim. Helsingin kaupunki ei edes hakenut avustusta.

Mutta maalaiskunnissa, joissa kirjastokehitys yleensä oli heikkoa, avustuksella oli huomattava merkitys ainakin vielä ennen sotia.

 

Avustuksien käyttöä valvottiin tarkkaan: kirjastontarkastajat tekivät tarkastusmatkoja ja tutkivat vuosittain, miten kunnat käyttivät kirjastoavustuksen.

 

Puutteistaan huolimatta vuoden 1928 kirjastolailla oli selvät myönteiset vaikutukset. Sekä kunnallisten kirjastojen määrä että niistä tehty lainaus kasvoivat huomattavasti. Vuonna 1928 oli valtionapua saavia kirjastoja 1262 kappaletta. Lukuun sisältyi 439 kantakirjastoa, mikä nykyään tarkoittaa kunnan pääkirjastoa; 519 piirikirjastoa (nykyään: sivukirjastoa) ja 304 lainausasemaa, joilla ei ollut omaa pysyvää kokoelmaa. Viimeisenä rauhan vuonna 1939 vastaavat luvut olivat 572, 1256 ja 757, yhteensä 2595.

 

Sota aiheutti notkahduksen kirjastojen määrässä. Talvisodan jälkeen luovutetun Karjalan kirjastot putosivat pois tilastoista.

 

Myös kirjojen lainaus kasvoi:

 

Mutta lainattujen niteiden kasvu oli nopeaa lähinnä suhteessa alhaiseen lähtötasoon. 1950-luvulla kunnat alkoivat kiinnittää aikaisempaa enemmän huomiota rooliinsa kulttuuripalvelujen tuottajina. Myös sodanjälkeisen ajan suuret ikäluokat vaikuttivat: sekä kouluihin että kirjastoihin tulvi lapsia.

 

Vuoden 1928 kansankirjastolain jälkeenjääneisyys oli ilmeistä jo 1940-luvulla, mutta yrityksistä huolimatta sitä ei päästy uudistamaan ennen 1960-luvun alkua. Suomi jäi kirjastojen alalla jälkeen pohjoismaisista naapureistaan. 

 

 

Vuoden 1961 laki yleisistä kirjastoista oli käänteentekevä.

 

Vuonna 1961 hyväksyttiin laki yleisistä kirjastoista. Nyt lain nimeen kelpasi "yleinen kirjasto", kun "kansankirjasto" tuntui vanhahtavalta ja vähättelevältä (tosin muissa Pohjoismaissa yleinen kunnallinen kirjasto on yhä folkbibliotek – mielestäni Suomessakin voisi olla kansankirjasto!). Uusi laki oli valtionapujen suhteen avokätinen tavalla, joka aiheuttaisi nykyisille valtionvarainministereille painajaisia, mutta tuolloisissa oloissa se oli välttämätöntä, jotta kirjastojen kehitysvajetta voitiin kuroa umpeen. Kuntien kirjastomenoissa oli piikki auki: maalaiskunnat saivat 2/3 ja kauppalat sekä kaupungit 1/3 kirjastojensa todellisista ja hyväksytyistä menoista. Eikä ollut ylärajaa! Mitä enemmän kunta satsasi kirjastoihinsa, sitä enemmän sai rahaa valtiolta. Erityisen korkean valtionavun, 90 prosenttia, saivat laitoskirjastot eli sairaaloiden ja muiden laitosten kirjastot. Myös kirjastoautot tulivat valtionavun piiriin. Kirjastot vyöryivät syrjäkylille, kaupunkien lähiöihin, sairaaloihin, vanhainkoteihin.

 

Ja kirjastokehitys lähti huimaan kasvuun. Tärkein 1900-luvun kirjastotoiminnan mittari oli kotilainaus asukasta kohti. Siinä suomalaiset rikkoivat ennätyksiä vuosikymmenestä toiseen aina uuden vuosituhannen alkuvuosiin asti. Sen jälkeen on tullut takapakkia, jonka selityksenä ovat muuttuneet lukutottumukset ja mullistunut mediamaailma. Mutta kirjastot ovat vastanneet haasteeseen monipuolistamalla toimintaansa ja aineistovalikoimaansa. Viimeisin uutuus on valtakunnallinen e-kirjasto.

 

 

 

Kirjastoaatteeseen kuuluu universalismi: jokaisen, riippumatta varallisuudesta, asuinpaikasta tai terveydentilasta, tulee saada mahdollisuus käyttää kirjastopalveluja. Kaksi suuntaa on kuitenkin ollut problemaattisia yleisen kunnallisen kirjaston kannalta: koulu ja vankila. Ne eivät kuuluneet kirjastolain piiriin, mutta kummassakin instituutiossa on ollut kirjastoja jo satoja vuosia. (Koulukirjastoista ja vankilakirjastoista on Kirjastomuseon Kirjastojen kirjo -kiertonäyttelyssä oma rullajuliste.)

 

Jälleen uusi kirjastolaki säädettiin 1975 ja sen jälkeen kirjastolakeja on säädetty parinkymmenen vuoden välein. Nykyinen kirjastolaki on vuodelta 2016.

 

Tärkein muutos kunnallisten kirjastojen kannalta tapahtui kuitenkin lähes vaivihkaa 1980–90-luvuilla, kun valtionavun eli valtionosuuden laskentaperusteita muutettiin (valtionapulainsäädännön ratkaiseva muutos 1978). Siihen saakka kirjastojen valtionapu oli "korvamerkittyä" rahaa, jonka määrä riippui siitä, oliko kunta kaupunki, kauppala vai maalaiskunta, sekä kunnan omista kirjastomenoista. Kuntien valtionosuuksien uudistuksessa myös kirjastojen valtionosuus muuttui laskennalliseksi eli riippuvaiseksi kunnan väkimäärästä, sijainnista ja kantokyvystä. Kirjaston valtionosuus on "könttäsumma" eli yksi osa kunnan koko valtionosuudesta ja kunta voi käyttää myös kirjastolle suunnatun osuuden oman harkintansa mukaan, kunhan kunnassa on järjestetty lakisääteiset kirjastopalvelut. Valtion kirjastontarkastajat eivät enää syynää yksityiskohtaisesti kirjaston menoja. On kuntalaisten oma asia valvoa, että heidän kotikuntansa tuottaa laadukkaita ja riittäviä kirjastopalveluja.